Olen jo pitkään ajatellut, että miksi öisin kaikki tuntuu niin paljon raskaammalta. Ihan kuin pimeys muuttaisi maailmaa, tekisi siitä vähemmän turvallisen, ihmisistä vähemmän inhimillisiä? Asia saattaa  olla näin, mutta entä jos maailma ei muutu, vaan me muutumme. Pimeydessä alamme elää eri tavalla; ajatella pimeitä ajatuksia, kaikki mustat muistot nousevat pintaa.
Itselläni on tapana öisin murehtia. Liikaa. Entä jos kaikki loppuu huomenna. Entä jos en koskaan saavutakaan kaikkea sitä, mistä aina haaveilen. Jos en elä hetkessä, en ehkä pysty elämään ollenkaan, tiedän sen, mutta en voi silti olla murehtimatta tulevaa. Huomista, ensi vuotta, elämää kymmenen vuoden päästä. Sitä elänkö ylipäänsä enää silloin. Yöllä nämä ajatukset tulevat lähemmäs ja niitä on vaikea työntää pois.
Silloin, kun sain tietää, että äidillä on ollut syöpä, elämä pysähtyi hetkeksi. En tiedä, olinko loukkaantunut, peloissani vai kenties molempia. Pakostakin tuli mieleen, että mitä muuta minulta on salattu, onko kaapeissa vielä lisää luurankoja kätkössä pieneltä tytöltä, joka ei voi ymmärtää näin suuria asioita. Ei äiti tiedä vieläkään, että tiedän, enkä aio kertoakaan ihan heti. Kivahan se on lukea tällaiset pienet asiat jostain sairaalan paperista, joka on jätetty lojumaan kuin siinä ei mitään tärkeää tietoa olisikaan. Pitäisi vain antaa olla ja unohtaa, mutta mitä sitten, jos ei pysty?

Kerrankin elämä tuntuu asettuvan uomiinsa ja kaikki on vaihteeksi hyvin. Olen saanut selkävoiton peloistani ja huolistani, työntänyt ne mielen taka-alalle ja alkanut taas elää. Parin vuoden takainen lyhyt masennusjakso opetti, ettei elämästä selviä, jos ajattelee liikaa, Minä olen päättänyt selvitä, olla sosiaalinen, hauska ja elämäniloinen. Juuri sellainen, millainen tahdon olla. Ajattelen edelleen, mutta en välitä. En jaksa murehtia. Minua ei enää kiinnosta.

Huomenna Puijolle. Pelottaa, jännittää, mutta samalla tuntuu niin hemmetin hyvältä. Kaipaan jo kisojen tunnelmaa, kaipaan mäkihyppyä niin paljon, että ihan sattuu. Kisoissa olen kotonani, mäkihyppääjistä on tullut minulle jotenkin kauhean läheisiä, vaikka en heitä tunnekaan. Te muut penkkiurheilijat kyllä tajuatte tunteen. Voisin puhua tuntikausia pelkästään Simin naurusta, Jacon lentoradoista ja nihkeistä hyppyrinkeuloista. Harmi, ettei se ole mahdollista. Kukaan ei jaksa kuunnella minua, eikä ketään kiinnosta. Kyllä minä tajuan, että jos ei lajista mitään ymmärrä, niin on tylsää kuunnella, kun joku selittää jotain ihan hepreaa. Kyllä minä tajuan, mutta silti ärsyttää.
Tänään hypätään Salppurilla, toivottavasti. Jos ei hypätä, menee taas koko päivä pilalle. Toivottavasti Simi ei mokaa.